Kun asiakas tulee vaivansa kanssa vastaanotolleni, hänellä on usein jo jokin omatulkintainen netistä kehitelty tai lääkärin lausuma diagnoosi eli selitys vaivastaan. Hän haluaa yleensä eroon kivusta ja kehonsa toimimaan paremmin harrastuksissaan ja/tai arkielämässään. Kaikki on hyvin niin kauan kuin diagnoosi on oikea, voin tehdä jotain tuota vaivaa lievittävää hoitoa ja asiakas kokee tulleensa ymmärretyksi ja hoidetuksi.
Jos puhutaan traumaperäisistä vaivoista, on syy-seurausyhteys selkeä. Esimerkiksi kehon kohtaan X tuli törmäys, siihen tuli ruhje, tuli verenpurkauma, tuli kipu jne. Mutta jos puhutaan elämäntapariippuvaisista TULES-vaivoista, ei voida nimetä yhtä kaiken kattavaa syytä, vaan on katsottava ja arvioitava hyvin moniulotteista bio-psyko-sosiaalista kokonaisuutta. Traumaperäisten vielä akuuttien vaivojen hoito on selkeää, kroonisten elämäntavoista johtuvien kipujen hoito ei. Juurikin näiden jälkimmäisten osalta yksiulotteiset diagnoosit voivat aiheuttaa ongelmia.
Ensinnäkin kroonisissa vaivoissa diagnoosi voi olla väärä. Ehkä pikemminkin ajattelisin, että diagnoosi ei ole väärä vaan osittainen. Jos se on osittainen, esimerkiksi on kerrottu että nivel X on tulehtunut, rajataan iso toiminnallinen vaiva johonkin kehon osaan josta voidaan todeta tulehduksen merkit. Tämä on totta, mutta mikä on aikaansaanut tulehduksen? Mikä ylläpitää tulehdusta? Mitä muuta on tulehtunut tai vaurioitunut tai ärtynyt? Miten tulehtunut kehon osa kuormittuu muun kehon toiminnasta johtuen -mitä korjattavaa on ryhdissä, työasentojen kuormituksessa, kengissä, urheiluharrastuksissa jne. Tulehduksen hoito kipulääkkein on aivan käypää hoitoa jos pidättäydytään ajatuksessa, että tulehdus on vaivan alku ja loppu. Mutta usein se on joko alku tai lopputulema, ja tulisi selvittää mitä kaikkea on tapahtunut tulehduksen lisäksi tai minkä toimintakokonaisuuden lopuksi tuo kyseinen kehonosa on lopulta tulehtunut.
Joskus diagnoosi on liian laaja ja epämääräinen. Edellisessä kappaleessa olevassa vaivassa diagnoosi rajaa keinotekoisesti vaivaa vääristäen sitä, kun taas esimerkkidiagnoosi ”rintarangan kipu” on niin iso ja monitulkintainen kuvaus, että se oikeastaan vain kuvastaa tilanteen tällä hetkellä, ei mitään sen enempää. Jatkokysymyksiä olisivat: missä kohtaa rintarankaa kipu tuntuu? Missä liikkeissä se tuntuu? Milloin ei tunnu? Kuinka kauan tuntunut? Jne.
Meillä on tarve diagnooseille. Tahdomme jonkin järkiselityksen sille mikä meitä vaivaa. On vaikea hyväksyä tilannetta jossa vaiva on kokemuksena olemassa, mutta sille ei ole loogista rajattua nimeä. Yksi osa tästä on se, että usein sairauksissa on nimettävissä joku virus, bakteeri tms joka on löydettävissä verikokein tai muin testein, jolle voidaan antaa joku tietty tarkka lääke. Samoin on traumaperäisissä vaivoissa, on mahdollista rajata ja antaa nimi vammakohdalle, ja hoitaa sitä paikallisesti. TULES-vaivoissa jotka johtuvat elämäntavan, genetiikan, historiamme ja ympäristömme monimutkaisesta kokonaisuudesta yksinkertaista nimeä ei ole annettavissa. Se vaivaa joitain asiakkaita niin paljon, että he lopettavat hoidoissa käynnin, vaikka hoito lievittäisikin heidän vaivojaan. Heidän on vaikea luottaa, että kehon tuntemukset kertovat edistyksestä hoitoprosessissa, vaikka en voi sanoa mitä tarkalleen tapahtui ja tarkalleen missä osassa kehoa.
Kokonaisuutta tulee hoitaa kokonaisuutena. Aina se kohta missä on kipua, ei ole hoidon keskiössä. Kivun syyt voivat olla piilossa jossain aivan muualla kehossa ja sen toimintamekaniikan häiriöissä. Diagnoosista ei saisi näissä TULES-vaivoissa tulla tarkka pistemäinen paikka, joka on siivottava ja järjestettävä, tai muuten hoito ei ole oikeaa tai toimivaa. Suositan asiakkailleni, että luottavat omiin tuntemuksiinsa avoimesti ja rehellisesti. Jos hoito auttaa, se auttaa riippumatta selityksistä, jos se ei auta, se ei auta -riippumatta selityksistä.
Vielä loppuun huomion sananen. Vaikka tässä peräänkuulutan oman kokemuksellisuuden arvostamista ja omaan kehotuntemukseen luottamista yli jonkun muun lausumien sanojen, en missään nimessä kannata epämääräistä ja kuvainnollista diagnostiikkaa. Diagnoosi ”polttava tunne kurkussa” on hyvin kuvaava, mutta käyttökelvoton hoidon ohjaajaksi. Vielä hullummaksi menee jos diagnoosi on itämaista mystiikkaa, selkäkivun aiheuttaa ”vesienergian tukos” tai vastaava. Jotta voisi kutsua itseään terveydenhuollon ammattilaiseksi on pyrittävä tarkkuuteen ja länsimaisen lääketieteellisen perinteen mukaisen sanaston käyttöön, nimettävä niin että muutkin ymmärtävät ja että kolleegakin pystyy hoitamaan samaa vaivaa lukemalla diagnoosin nimen. Se mitä vain tässä yritän huomauttaa, on se, että sanat ovat rajallisia ja on annettava tilaa ilmiölle sellaisena kun se ilmenee, ja annettava diagnostisen määritelmän olla yksi keskeinen kiinnepiste hoidossa, ei määrittävä ja sulkeva totuus. Näin siis elämäntavallisissa tules-vaivoissa.